Vygotskin (1982, 243-244) mukaan kaikki ajattelu pyrkii yhdistämään jotakin johonkin. Ajattelun kulku ja liike eivät osu välittömästi yksiin puheen kehittelyn kanssa. Ajattelulla on oma rakenteensa ja kulkunsa, ja sen siirtäminen puheen rakenteeseen ja kulkuun on usein vaikeaa. Ihmisen sanomalla lauseella on aina alatekstinsä, takana oleva ajatus. Se mikä sisältyy ajatukseen samanaikaisena, esiintyy puheessa peräkkäisenä. Ajatusta voidaan verrata pilveen, joka vuodattaa sanakuuron. Siksi siirtyminen ajatuksesta puheeseen on äärimmäisen mutkikas tapahtuma, jossa ajatus jäsennetään ja luodaan uudelleen sanoiksi. Kun ihmistä pyydetään avaamaan ajatustaan, samalla häntä autetaan jäsentämään, käsitteellistämään mielensä sisältöä. Samalla myös ajattelu kehittyy, ja ihmisten on mahdollista oppia enemmän toisiltaan. Enää ei olisi mahdollista tarpeettomasti vain puhua jotain puhumisen vuoksi.

Puhetoimintateorian mukaan sanan merkitystä ei voida erottaa puhujan aikomuksista. Tässä teoriassa puheakti on kielen perusyksikkö, jota käytetään ilmaisemaan merkitystä. Se on lausuma, joka ilmaisee aikomuksen. Normaalisti puheakti on lause, mutta se voi olla myös sana tai lauseke siten, että aikomus käy siitä ilmi. Onnistuneessa kommunikaatiossa puhuja saa vastaanottajan ymmärtämään lausuman takana olevan aikomuksen. Aivan yhtä tärkeää on vastaanottajan kyky tulkita sanoma ja tajuta sen tarkoitus. Kirjoitetussa tekstissä sellaiset asiat kuin, millä mielellä tai äänensävyllä jokin lausuma on sanottu, jäävät helpommin epäselviksi verrattuna puhuttuun kieleen. Lausuman merkitystä yritetään kirjoitetussa tekstissä selventää esimerkiksi huutomerkillä, kysymysmerkillä ja pisteillä. Kirjoitetussa tekstissä käytetään adverbeja, adverbiaalisia tai asiaa "pyöritteleviä" ilmauksia merkityksen ymmärrettävyyden lisäämiseksi (Austin 1962, 73-74).

Vygotski (1982, 239-240) siteeraa Paulhania selittäessään sanan mieltä. Sanan mieli on niiden psykologisten tosiasioiden kokonaisuus, jotka sana synnyttää tietoisuudessamme. Sana saa mielensä aina siitä puheyhteydestä, jossa se esiintyy, ja eri yhteyksissä sillä on erilainen mieli. Sanan rikastuminen mielellä, jonka se saa asiayhteydestä,

 on merkitysten dynamiikan peruslaki. Sana saa mielensä vasta lauseesta, mutta lause saa mielensä vasta kappaleesta, kappale kirjasta ja kirja tekijänsä kaikista teoksista. On kauan tiedetty, että sanat voivat muuttaa mieltään. Sen vuoksi olisi erittäin tärkeää osata dialogissa avata merkityssisältöjä.

Andersen (1990) ohjaa terapeutteja toimimaan keskusteluissa Harold Goolishianin sanoin: "Teidän pitää kuunnella, mitä hän todella sanoi eikä mitä hän todella tarkoitti." Andersenin mukaan voimme olla varmoja, että se mitä ihmiset sanovat, on tarkoitettu kutsuksi tai pyynnöksi keskustella tästä asiasta. Meidän pitäisi jatkaa puhumista siitä, mikä yhdistyy vahvasti siihen, mitä juuri sanottiin. Kuinka usein käykään siten, että ihmiset jakavat ajatuksiaan, mutta niiden merkityssisällöt jäävät avaamatta. Näin käy sen vuoksi, että liian usein kuvitellaan toisen tarkoituksia.

Andersenin (emt) mukaan muutamat ensimmäiset lauseet, jotka ihminen kertoo, sisältävät useimmiten hyvin olennaista informaatiota. Keskustelu sisältää myös ns. avauksia, jotka ovat kutsuja jatkamaan dialogia. Tällainen avaus on seuraavan kysymyksen perusta. Ja sitten voimme ainoastaan edetä sana sanalta. Jokaisen todellisuus on yhtä tosi. Dialogia voidaan kuvata metaforisesti "hengitysharjoituksena ihmisten välillä", uloshengitystä seuraa sisäänhengitys; "let go" ja "let come"; nyt puhutaan, nyt kuunnellaan, vuoropuhelua ja vuorokuuntelua.

Ihmisen ajattelun ja puheen yhteyttä kaikkeen psyykkiseen toimintaan selvittää myös NLP (neuro linguistic programming) -teoria. Siinä kieli on kaikessa ihmisen toiminnassa avainasemassa, ja monien ihmisten keskinäisten vuorovaikutuksen ongelmien katsotaan johtuvan "häiriöistä" sanojen merkityssisältöjen yhtäpitävyydessä. Samojen sanojen käyttö luo harhakuvan siitä, että puhutaan samasta asiasta. Usein saman sanan merkityssisältö kahdelle ihmiselle on erilainen. Bandlerin ja Grinderin (1975, 40-50) kehittämässä metamallissa erotetaan toisistaan todellisuus,

kokemus (aistikokemus), kielen syvärakenne eli asioiden ja kokemusten "täydellinen" kielellinen kuvaus ja kielen pintarakenne eli normaali puhe. Saamme aisteillamme tietoa todellisuudesta, ja samalla aistit mallittavat kokemusta todellisuudesta. Kieli tekee mallin kokemuksesta, ja täydellistä kielellistä mallia sanotaan kielen syvärakenteeksi. Se on kaikki se mitä voitaisiin sanoa, mutta mitä ei koskaan tavallisessa puhetilanteessa sanota. Se, mitä puhutaan eli kielen pintarakenne, on normaalia puhetta, joka on muodostettu valitsemalla kielen syvärakenteesta joitakin osia.

Mallittaminen on yleinen prosessi, jolloin kokemus tekee mallin todellisuudesta, kielen syvärakenne tekee mallin kokemuksista, ja pintarakenne tekee mallin syvärakenteesta. Mallittaminen tapahtuu kussakin eri vaiheessa kolmena perusprosessina: poistona (deletion), yleistyksenä (generalisation) ja merkityksen muuntona (distortion). Poisto tarkoittaa sitä, että alkuperäisestä kokemuksesta tai

 täydellisestä kielellisestä mallista, syvärakenteesta poistetaan joitakin osia. Poistettu puuttuva osa houkuttelee monesti kuulijaa täyttämään sen arvauksella. Kuulija rakentaa omalla kuvittelullaan käsitystä puhujan maailmankuvasta ja unohtaa kysyä sen oikeellisuudesta. (Toivonen & Kauppi 1995, 27)

Toisen puheeseen eläytyminen vaatii hyvää kuuntelutaitoa, pysähtymistä, keskittymistä ja halua ottaa selvää ja ymmärtää toisen ajatuksenkulkua. Kognitiivisesti eläytyvä tarkistaa, onko hän ymmärtänyt toisen ajatuksenkulkua oikein. Hän kysyy "Olenko ymmärtänyt oikein", "Tarkoitatko tätä" jne. Mihinkään tulkintoihin, kuvitelmiin, ennustuksiin tai aavistuksiin toisen ajatuksista ja toiminnasta ei saa luottaa, vaan niiden oikeellisuus pitää ennemmin tai myöhemmin tarkistaa puhujalta. Poikkeuksen tekevät ainoastaan ne tilanteet, joissa tulkintojen tarkistaminen ei ole mahdollista tai tarkoituksenmukaista. Denzin (1989) kuvaa ihmisen interaktioita maailmassa, kuinka se on pelkkää tulkintaa, ja miten tärkeää olisi tehdä toiset tietoisiksi näistä omista tulkinnoista. Tähän ajatukseen voisi perustaa kognitiivisen eläytymisen menetelmän sisältämän kiellon, ettei saa tehdä tulkintoja väärin toisesta ihmisestä, vaan pitää pyrkiä tiheään kuvaukseen (vrt. Denzin) ja samalla kunnolliseen toisen ymmärrykseen. 

Kognitiivisen eläytymisen perusajatus on hyvin kysymyksin ja keskittyneen kuuntelun avulla toisen lausumien ja niihin sisältyvän ajatuksenkulun ja toiminnan ymmärtäminen. Kysymykset tehokkaassa ryhmäkeskustelussa voidaan luokitella Brilhartin (1986) mukaan kolmeen ryhmään: selitystä hakevat (faktat, mielipiteet, arvioinnit) kysymykset, arvokysymykset ja menettelyä tai toimintaa koskevat kysymykset.  Kognitiivisesti eläytyvä keskustelu sisältää puhtaita kysymyksiä asian tarkentamiseksi ja selventämiseksi itselle sekä tarvittaessa auttamaan ongelmanratkaisussa. Ihmiset voivat oppia ratkaisemaan itse ongelmia hyvin kysymyksin. Kognitiivisesti eläytyvä keskustelu sisältää sidontoja, ja jos tulkintoja tehdään, ehdottomasti niiden tarkistamista. Keskittynyt hyvä kuuntelu ilmenee vain välillisesti mm. sen mukaan, kuinka osuvasti tai kohdentaen pystyy seuraavaksi asioita toiselta kysymään, ja miten silloin myös kykenee viittaamaan puhujan aiempaan kerrontaan.

Rogers (1984, 42) kuvaa kuuntelun prosessia neljävaiheisena. Ensimmäisessä vaiheessa otetaan puhuttu sanoma vastaan ja se perustuu kohdennettuun havaitsemiseen ja äänteiden, sanojen ja segmenttien vastaanottoon. Toisessa vaiheessa sanoma tulee lyhytkestoiseen muistiin, ja silloin jatketaan keskittymistä jokaiseen segmentin sanaan ja pysytään tässä

 keskittyneessä tilassa. Kolmanneksi vastaanotettu sanoma prosessoidaan, se tehdään ymmärrettäväksi, ja se on sanoman merkitysten ymmärtämistä (valitsemista ja rakentamista) ja tulkintaa (johtopäätöksiä ja arviointia). Neljännessä muistamisen vaiheessa merkitykset viedään pitkäkestoiseen muistiin siten, että ne yhdistetään aiemmin varastoituneiden merkitysten verkkoon.